Under the warming sun.

Viimeinkin ohi! Tai oikeastaan jo viime sunnuntaina oli viimeinen esitys, mutta pienet kiireet pitivät minut poissa koneelta. Esitysten saldo: Alle viisi mokaa, viisi ruusua ja yli viisitoista ihmistä tuli katsomaan esitystä minun takiani... Sukulaisia ja kavereita vain, ei mitään sen ihmeellisempää.
Lavasteiden purku oli ihan sairaan raskasta heti esityksen jälkeen, vaikka minä en tehnyt melkein mitään.. Pahoittelut niille, jotka joutuivat minun takiani tekemään ylimääräistä työtä.

Mutta nyt, voisin sanoa että olen vapaa! Kunhan koulua ei lasketa, minulla ei ole harrastuksia tai yhtikäs mitään, mihin olisi pakko mennä. Tai nyt kun oikein ajattelen, niin koulu on päättänyt viedä vapaa-aikaanikin... Pitäisi lukea, tehdä kahta ainetta, yksi tutkimus ja mennä kaksi kertaa teatteriin... Sitten on vielä kesätyöpaikkani info-tilaisuus... Mitähän sielläkin olisi tarkoitus tehdä? Pitää koulustakin lähteä aikaisemmin että kerkeän sinne...

Tänään sitten oli liikuntaa, pesäpalloa. Huomasin, että oikeasti osun siihen palloon. Tämä on minulle ihme, sillä viime vuonna tuskin tuli osuttua näpylläkään, nyt huteja tuli ehkä vain kerran tai kaksi. Enkä oikeastaan onnistunut aiheuttamaan toisten tai itseni paloa, sain oikeastaan poltettua vastapelurin.
En ole pelannut pesistä sitten yläasteen, niin missä hemmetin välissä olen oppinut osumaan siihen palloon?
Kauhea mysteeri.

Päänsärkyjä

Minun tuuriani. Koulussa oli mauttoman pukeutumisen päivä, ja minä tietenkin unohdin. Minulla oli niin hienoja suunnitelmiakin! Lainasin siis kavereiltani ylimääräisiä tavaroita ja sai mielestäni ihan siedettävän mauttoman asun aikaiseksi, mutta ei se päihittänyt niitä asusteita joita olisin löytänyt vintiltä. Vaatteita on siellä varmaan 60-luvulta asti.
Tunsin itseni aika ulkopuoliseksi aluksi, Valopilkkukin oli pukeutunut! Minua kyllä nauratti se, että hän puki samantyylistä Suomi-paitaa, kuin minulla oli joskus ollut.
Olipa ollut silloin aikoinaan minun suosikki paitani. Ironiaa.

Koulusta palatessani viereeni istui mummo, joka vei enemmän tilaa kuin hänelle tarkoitettu alue salli ja häntä seurasi kauhean pilvi imelää hajuvettä, joka aiheutti minulle päänsärkyä. Lisäksi hän kyseli kaikkea, mitä olisi voinut kysyä tietävältä kuskilta silloin kun tultiin bussiin tai olisi itse saatu selville jos omistaisi silmälasit. Yritän vain vastailla samalla kun parhaani mukaan koetan unohtaa sen hajuveden kauhean löyhkän ja tykyttävän päänsärkyni.

"Ystäväni" nauroi minulle, kun kerroin etten halua juoda alkoholia. En tajua hänen logiikkaansa. Minä olin ihan vakavissani ja hän vain nauroi! Vihaan hänen tyyliään jättää tavat sikseen ja nauraa omille "vitseilleen". Jättäisi vain rauhaan samperi.

Olen minä herkkä tyttö

Ohi on! Tunsinpa itseni ulkopuoliseksi, kun olin ainoa alle 18-vuotias teatteriporukastamme. Muut siinä litkivät shampanjaa kun minä litkin Lidliläistä Fanta kopiota. Olisi ollut edes jääteetä.

Esitys meni kyllä hyvin, ja yleisöäkin tuli kiitettävästi. Tuoleja nimittäin piti hakea lisää.
Sain kaksi ruusua esityksen lopussa, ja ventovieras tuli kiittelemään ja kertomaan, että olen herkkä tyttö ja pitäisi tätä jatkaa. Siinä sitten hämmentyneenä ja poski väristen koetan kiitellä takaisin ja kätellä. Minä en sitten osaa.

Rakastan yleisön naurua. Ihmettelen kyllä että minkä takia he nauroivat jossakin kohdissa, mutta teki niin mieli nauraa mukana. Yleisön nauru ja taputukset lopussa kyllä olivat tämän kaiken harjoittelun arvoista. Aikakin meni hyvin nopeasti, paljon nopeammin kuin kenraaleissa ja muissa harjoituksissa. Koko esitys vain meni ja vei mukanaan. Kerta toisensa jälkeen tajuan kuinka paljon rakastankaan tätä.
Ja mitä kaikkea rakastankaan! Niitä asuja, rakastavaa yleisöä, kanssa näyttelijöitäni, jokaista hahmoani ja lopun aplodeja!
Julma totuus kuitenkin on, etten ole vielä kokenut paljoakaan. Voi olla, että löydän teatterista aina vain asioita joita rakastaa, mutta toisinhan voi käydä.
Mutta turha huolehtia tulevista, rakastan tässä ja nyt ja millään muulla ei ole väliä.

Paitsi laiminlyödyillä kotitehtävillä... Samperi.

Se ensi-ilta.

Ensi-ilta. Tänään. Tai käytännössä se on kahden tunnin kuluttua. Minua hiukan jännittää, mutta sehän on ihan normaalia. Se mikä minua tässä pelottaa, on se miten perheeni reagoi esitykseen.
Olen nimittäin jättänyt mainitsematta, mitä esitys sisältää. Koetin kyllä parhaani estää pikkuveljeni pääsyn esitykseen, mutta ei. Rakas pikkuveljeni, jos esitys aiheuttaa sinulle traumoja, minä en tarkoittanut sitä, ihan tosissani.
Myös minua jännittää se, tuleeko ensi-iltaan ketään. Te4atteri joukostamme kyllä tehtiin lehtijuttu, jossa oli pieni menovinkki osio. Se sisälsi esityksemme esitysaikoja. Mutta tuskin lehtijuttu, jossa olevasta kuvasta vein yksi neljäsosaa, herätti kenenkään innostuksia. Haukkumatta kuitenkin toimittaja jätti, ja kenraalit menivät ihan siedettävästi, mutta en tiedä onko se positiivista vai negatiivista. Huonosti mennyt kenraali nimittäin usein lupaa hyvää esitystä.

Valopilkun suhteen, ei yhtikäs mitään uutta. Minä en sitten vain osaa. Eräänä päivänä lupasin itselleni, että tänään pyytäisin häntä kahville, heti kun sasin siihen mahdollisuuden. Kohtalo nauroi minun naurettavalle lupaukselleni ja antoi minulle tuhottomasti mahdollisuuksia. Valopilkku jopa myöhästyi bussista, vietti puolituntia viereisessä pöydässä ja oli samaan aikaan kahvilassakin. Kuten jo oikeastaan etukäteen aavistin, rikoin lupaukseni.

Musiikin tunneille piti tuoda omaa musiikkia, ja oman kappaleeni soitua, opettaja kysyi minulta valinta perusteita. Niitähän minulla ei ollut, sillä olisin halunnut osittaa 13th Anthologyn, mutta se olisi opettajan mukaan kestänyt liian kauan.
Tokaisin siis vain nopeasti, kuinka minusta kappale oli hyvä ja halusin jakaa sen muiden kanssa. Niin ei-niin-hienoa-ja-erikoista, mutta opettaja tokaisi kuinka minulla on oikea asenne ja ihmiset ympärilläni taputtivat. Piloillaan luultavasti, mutta muiden taputtaessa huomasin kuinka paljon rakastankaan aplodeja.

Toivon mukaan aplodeja satelee myös tämän iltaisessa esityksessä.

Ristiriitoja

Kyllä kommunikaatio perheessä pelaa. Lähetin teatteri harjoituksissa äidilleni tekstiviestillä ilmoituksen, että harjoitukset (tarkoitin torstain harjoituksia) siirtyvät perjantaihin. Mustutin vielä, että laittaa kuukausi rahani tilille.
Jostain äitini sai käsityksen, että minä lähdin kaupungille, ja lähetti minulle tekstiviestejä, jopa soittikin muutaman kerran, mutta kun en vastannut, hän hätääntyi ja soitti vaikka kuinka monta kertaa... Harjoitusten aikana on kyllä hyvin vaikea vastata..
No, saatiin kyllä sekin sotku selvitettyä.

Sainpas kesätöitä. Saan kaksisataa euroa viidenkymmenen tunnin työstä. Ihan hyvä se kai on, ensimmäiseksi kesätyökseni. Saan tosin hoitaa kirkon ympäristön siivoamista.. Huokaus.

Mitä projekti Valopilkkuun tulee, kuten ystäväni häntä nimittää, en oikein tiedä enää... Muutamat asiat viittaavat siihen, että hän on varattu.. Koko tilanne on hyvin ristiriitainen. En tiedä kuinka kauan jaksan. Hän kyllä piristää päiviäni vieläkin, mutta silti... Koko tilanne on välillä kauhean tuskainen.

#1 haukkui minua siitä että otin oppilaan ohjausta tässä jaksossa. Myöhemmin paljastuii että hän itse oli ottanut sitä. Mikä häntä vaivaa?

Tässä ja nyt?

Teinpäs mokan. Keskustelin kaverini kanssa yaoi-mangasta ja meidän mieltymyksistämme tietyn tyyppisiin anime/manga poikiin. Nämähän eivät, ainakaan minun tapauksessani, merkitse mitään kun on kyse oikeista pojista.
Siinä minä sitten selitin kuinka nämä lempihahmoni ovat aina blondeja, ja sellaisia puolipahiksia. Pakko olla luonnetta ja niin edelleen.. Jonkun aikaa siinä ruokajonossa puhuin sitä samaa, ja kukas olikaan selkäni takana. Valopilkkuhan se. Kaverini ei tietenkään voinut ilmaista missään määrin, että sulkisitko nyt hetkeksi suusi. Kiitos paljon #1!
Toivon mukaan Valopilkku sulki korvansa keskustelultamme, tai ei tajunnut sitä väärin..

No, tapahtuipa minulla muutakin tänään. Päätin ostaa teetä, ja vierusryhmäläinen, poika #M, oli myymässä. Tokaisipa hän minulle, etten kai minäkin ole ostamassa teetä. Voi, eipä tuo poika minua selkeästi tuntenut. Tokaisinpa siihen, että olen aikamoinen teeaddikti, miksi en ostaisi teetä? No, maksoin teeni ja #M otti minulle pahvimukin valmiiksi, ja kaatoi siihen vettä. Sillä välin minä valitsin pussiteen, ja avasin sen muovikääreestä mihin se oli tehtaalla pakattu. #M sitten päätti kaapata sen teepussin muovikääreestään, vaikka se minulla vielä oli kädessäni. Hiukan hämilläni olin siinä, kunnes #M tokaisi, että täällä palvelu pelaa. Naurahtelin siinä hieman ja annoin #M:n liuotella sitä teepussia. Siinä sitten keskustelimme. Suurin osa kahvilassa olleiden ihmisten huomio oli kiinnittynyt YouTube-videoon, ja näytti siltä että #M tarvitsi ihmisten huomion. Tai edes yhden ihmisen huomion. Siinä hän sitten alin omaan joko aloitti minun kanssa keskustelua, tai pyrki vetämään siihen mukaan muutaman toisenkin. Minusta hänen kanssaan keskustelu oli ihan mukavaa. Hän on jutellut minulle ennenkin, itse asiassa yllättävän paljon. Kun kuuntelin Panic at the Discon kappaletta 'Lying The Most Fun Girl Can Have Without Taking Her Clothes Off', ja kaapasipa #M minun kuullokkeeni korvista keksen kertosäkeen. Mikä ajoitus. Olisihan minun pitänyt osata varoa, hän nimittäin kysyi mitä kuuntelin ja näyttäväisesti kiinnostui siitä itsekin..
Kerrankin kun pitelin päätäni, hän tuli kysymään, mikä minun on, ja kun kerroin pään särystäni, hän käski minun hakea kanslistilta särkylääkkeitä. Sanoin kuitenkin että minä en mitään lääkkeitä syö.

Mukava poikahan hän on, olen vain kuullut hänestä puhuttavan ihan hirvittävästi pahaa...

Olen kuitenkin jättänyt pahat puheet sivummalle ja vain nauttinut keskusteluistamme. Poikien kanssa on jotenkin välillä mukavampi puhua, tunnelma on niin erilainen.
Tarvitsen lisää kaveripoikia.

Ne laulut päässäni eivät vaikene.

En sitten nähnyt Valopilkkua ollenkaan tänään. No, mitäpä tuosta, toivon mukaan hän on kunnossa. Muusta en sitten välitäkään.

Olen huomannut, että kun menen nukkumaan päässäni soi lauluja, ja kun herään nämä samaiset laulut alkavat saman tien soimaan päässäni. Ja ennen kuin joku kysyy, ei, minä en mene nukkumaan kuulokkeet korvillani.
En pysty kuvittelemaan maailmaa missä ei olisi musiikkia. Semmoinen maailma olisi hirveä painajainen.

Tukehtuisin sinne.

Haistan kahvin tuoksun. Mummini taitaa sitä keittiössä keitellä. Tai sitten taas polttelee jotain pohjaan. En olisi yllättynyt.
Rakastan kahvin tuoksua, mutta en sitä itse juo. Liian kitkerää minulle.

Täydellinen mieheni juokoon siis kahvia. Eikä polttaisi, ja olisi raitis. Hän tuoksuisi aina kahvilta. Tai shampoolta. Hän olisi lämmin, ja hymyilisi usein. Hän pelaisi videopelejä tai olisi niistä ainakin kiinnostunut. Olisi suloinen tai komea. Olisi älykäs ja pystyisi kunnon pohdiskelevaan keskusteluun. Ei tahtoisi minulle pahaa, vaan suojelisi minua kaikelta pahalta. Soittaisi musiikkia tai laulaisi, ehkäpä olisi jopa bändissä. Ei olisi yltiöromanttinen vaan tekisi semmoisia pieniä päivittäisiä asioita, halaisi, suutelisi. Ei ikinä antaisi mitään turhanpäiväisiä ruusuja vaan tietäisi millä minä tekisin jotain, antaisi jotain hyödyllistä tai jotain mistä minä todella innostuisin.

Eivät nämä kyllä pidä paikkaansa, minähän vain retkahdan ja kaivan heistä parhaat puolet esiin. Mutta ainahan voi haaveilla.

Vaadinkohan kuitenkin liikoja? Vai ovatko todelliset unelmamiehet niitä jotka tulevat noutamaan valkoisella ratsullaan? Se olisi pelottavaa. Jos sellainen mies koputtaisi oveani, ensimmäinen ajatukseni olisi varmasti, että kyseessä on päätön ratsumies, ja hän tuli leikkaamaan kukkuni auki.

Ah, kuinka romanttista.

Kuka on se paha? Varjo, vai kuka sen langettaa?

En voinut sille mitään. Kun tulin bussiin ja näin hänet kavereittensa kanssa, menin ja istuin vain lähimmälle vapaalle penkille, hyvin kauaksi heistä. Kuulin heidän suunnaltaan pettyneitä ääniä ja voisin kuvitella, että hän katsoi minua päin. Kauan. Mutta voi olla että tämä on vain vainoharhaisuuttani. Taas kerran.

En voinut sillekään mitään, kun ajattelin kuinka hyvin huppari ja lippalakki sopivat hänelle. Kunpa olisin pystynyt sanomaan sen hänelle ääneen.

Hänellä oli koe toisella puolella käytävää, mutta hän silti kiersi portaat sieltä, missä minulla oli koe. Epäillykseni heräsivät taas. Valopilkku sitten osaa laittaa minut epäilemään.

Tokaisipa kaverini vitsillä, että ilkeytemme takia hän ei kerro meille elämän tarkoitusta. Hetkeksi pysähdyin miettimään, olisiko sen kuulemisessa edes mitään järkeä. Jos tietäisin elämän tarkoituksen, tuntisin itseni kahlituksi. Mieluummin elän miten elän ja sillä selvä. Tärkeintä on, että saan kaiken ilon irti ja nautin siitä mitä teen. Ja tietenkin kukaan ei saisi kärsiä tekojeni takia. Välillä sitä vain on niin mahdotonta välttää.

Tunnen oloni filosofiseksi. Taidan miettiä välillä liikoja. Tai sitten katson itseni vain erilaiseksi muista, ja kuvittelen ajattelevani enemmän kuin muut ympärilläni. Todennäköistä. Muut varmaankin pitävät mielipiteet ja ajatuksensa sisällään. Tahtoisin niin käydä jotain vähemmän turhanpäiväistä keskustelua, mutta eräs persona heittää kaiken aina vitsiksi. Ärsyttävää.

Ei mitään uutta Länsi-rintamalta.

Odotellessani kokeen alkua, Valopikku tuli lähelle seisoskelemaan ja pitämään kaverille hetkeksi seuraa, ennen kuin meni omaan kokeeseensa. Parhaani mukaan koetan vain olla niin kuin hän ei olisikaan, koska käyttäytymiseni menee aina turhan ilmeiseksi. Minä en vain osaa.

Koe taas meni nyt miten meni. Taisi mennä aikamoiseksi selittelyksi. Läpi uskon kuitenkin pääseväni. Kauan eläköön filosofia ja kategorinen imperatiivisuus.

Olin pitämässä "pientä" taukoa lukemisesta koneella, ja huomasin kuinka palaneen haju valtasi tilan. Sitä seurasi hyvin nopeasti palohälyttimen ääni. Rennosti sitten korvia suojaten marssin keittiöön ja otin mitä-lie-ikinä-oli-ollutkaan pois liedeltä ja käänsin nupin kuutosesta nollaan. Mummini oli unohtanut keitoksensa hellalle ja tokaisi vielä kuinka oli luullut laittaneensa hellan nollille. Hän oli itse ollut ulkona kuin tämä kaikki tapahtui.
Minua alkaa huolestuttaa.