Olen minä herkkä tyttö

Ohi on! Tunsinpa itseni ulkopuoliseksi, kun olin ainoa alle 18-vuotias teatteriporukastamme. Muut siinä litkivät shampanjaa kun minä litkin Lidliläistä Fanta kopiota. Olisi ollut edes jääteetä.

Esitys meni kyllä hyvin, ja yleisöäkin tuli kiitettävästi. Tuoleja nimittäin piti hakea lisää.
Sain kaksi ruusua esityksen lopussa, ja ventovieras tuli kiittelemään ja kertomaan, että olen herkkä tyttö ja pitäisi tätä jatkaa. Siinä sitten hämmentyneenä ja poski väristen koetan kiitellä takaisin ja kätellä. Minä en sitten osaa.

Rakastan yleisön naurua. Ihmettelen kyllä että minkä takia he nauroivat jossakin kohdissa, mutta teki niin mieli nauraa mukana. Yleisön nauru ja taputukset lopussa kyllä olivat tämän kaiken harjoittelun arvoista. Aikakin meni hyvin nopeasti, paljon nopeammin kuin kenraaleissa ja muissa harjoituksissa. Koko esitys vain meni ja vei mukanaan. Kerta toisensa jälkeen tajuan kuinka paljon rakastankaan tätä.
Ja mitä kaikkea rakastankaan! Niitä asuja, rakastavaa yleisöä, kanssa näyttelijöitäni, jokaista hahmoani ja lopun aplodeja!
Julma totuus kuitenkin on, etten ole vielä kokenut paljoakaan. Voi olla, että löydän teatterista aina vain asioita joita rakastaa, mutta toisinhan voi käydä.
Mutta turha huolehtia tulevista, rakastan tässä ja nyt ja millään muulla ei ole väliä.

Paitsi laiminlyödyillä kotitehtävillä... Samperi.