Se ensi-ilta.

Ensi-ilta. Tänään. Tai käytännössä se on kahden tunnin kuluttua. Minua hiukan jännittää, mutta sehän on ihan normaalia. Se mikä minua tässä pelottaa, on se miten perheeni reagoi esitykseen.
Olen nimittäin jättänyt mainitsematta, mitä esitys sisältää. Koetin kyllä parhaani estää pikkuveljeni pääsyn esitykseen, mutta ei. Rakas pikkuveljeni, jos esitys aiheuttaa sinulle traumoja, minä en tarkoittanut sitä, ihan tosissani.
Myös minua jännittää se, tuleeko ensi-iltaan ketään. Te4atteri joukostamme kyllä tehtiin lehtijuttu, jossa oli pieni menovinkki osio. Se sisälsi esityksemme esitysaikoja. Mutta tuskin lehtijuttu, jossa olevasta kuvasta vein yksi neljäsosaa, herätti kenenkään innostuksia. Haukkumatta kuitenkin toimittaja jätti, ja kenraalit menivät ihan siedettävästi, mutta en tiedä onko se positiivista vai negatiivista. Huonosti mennyt kenraali nimittäin usein lupaa hyvää esitystä.

Valopilkun suhteen, ei yhtikäs mitään uutta. Minä en sitten vain osaa. Eräänä päivänä lupasin itselleni, että tänään pyytäisin häntä kahville, heti kun sasin siihen mahdollisuuden. Kohtalo nauroi minun naurettavalle lupaukselleni ja antoi minulle tuhottomasti mahdollisuuksia. Valopilkku jopa myöhästyi bussista, vietti puolituntia viereisessä pöydässä ja oli samaan aikaan kahvilassakin. Kuten jo oikeastaan etukäteen aavistin, rikoin lupaukseni.

Musiikin tunneille piti tuoda omaa musiikkia, ja oman kappaleeni soitua, opettaja kysyi minulta valinta perusteita. Niitähän minulla ei ollut, sillä olisin halunnut osittaa 13th Anthologyn, mutta se olisi opettajan mukaan kestänyt liian kauan.
Tokaisin siis vain nopeasti, kuinka minusta kappale oli hyvä ja halusin jakaa sen muiden kanssa. Niin ei-niin-hienoa-ja-erikoista, mutta opettaja tokaisi kuinka minulla on oikea asenne ja ihmiset ympärilläni taputtivat. Piloillaan luultavasti, mutta muiden taputtaessa huomasin kuinka paljon rakastankaan aplodeja.

Toivon mukaan aplodeja satelee myös tämän iltaisessa esityksessä.