Yes I'm still a kid.

Tahdon töihin Disneylandiin. Siellä esittäisin jotakin prinsessaa, vaikkapa Belleä, ja kiertelisin ympäriinsä ja puhuisin lasten kanssa.
Tahtoo.

Nyt kun olen taas kotona jokun aikaa viettämässä koeviikon tarjoamaa lomaa (kaikki kokeet viimeisinä päivinä, kuusi vapaa päivää), eksyin kaapille jossa säilytetään minun tekemiäni vanhoja pukuja ja ylimääräisiä kankaita. Innostuin ottamaan niistä kaksi. Toinen ei mahtunut minulle enää, ja hyvä vain. Kyseessä oli niin surkea tekele.
Se alushame, jonka aikoinaan ostin seppälästä sitä karmeaa tekelettä varten, mahtui täydellisesti. Ja kiminoiden tyliä turhankin vapaasti kopioinut mustavalkoinen pukuni sopi vielä hyvin. Ruma vyö tosin oli kateissa.

Innostuimpa kokeilemaan alushametta ja kimonoa keskenään ja huomasin, että muokkaamalla niistä saataisiin jotain hienoakin aikaiseksi.

Lyhennän kimonoa paljon ja korjaan aikoinani tekemät virheet. Ajattelin muokata helmaa jännemmäksi, jos ymmärrätte mitä minä sanon. En osaa ompelu sanoastoa, minähän en oikeasti ompele. Improvisoin ja saan aikaiseksi tekeleitä.

Älkää ottako sitä vakavasti. En minä oikeasti mitään osaa.

Mutta jos saan jotain siedettävää aikaiseksi, pidän sitä luultavasti koulun joulujuhlassa.

Odottakaa jännityksellä.

In a sleep, we can be complete.

En sitten meinannut herätä ollenkaan tänään. Kun herätys kello soi, minä vain uneksin Valopilkusta tekemässä minulle pientä sooloa (kts. Lennä Lintusein). Mummini sitten piti tulla herättelemään, bussi nimittäin lähtisi kymmenen minuutin päästä.
Ihan hyvinhän minä sitten kuitenkin kerkesin, koko päivä kyllä meni tosin nuokkuessa ja unta muistellessa.
Näitä pitäisi olla useamminkin. Tosin silloin tuntisin itseni kahta kauheammaksi stalkkaajaksi. Ja ehkä myöhästyisin bussistakin.
No, vaikuttaa siltä, että minun pitää vain tyytyä näihin haavekuviin ja karmeaan todellisuuteen.

Näiden kanssa on hyvä elää.

It's revolution!

Siinä paha missä mainitaan. Heti kun kerkeän mainita koneen huonosta kunnosta, päätetään toistaa historiaa ja kone hajoaa kahdesti. Tappaa innon kaikkeen, kun ei saa musiikki (mp3 latautuu vain koneen avulla, ei ole toimivaa CD-soitinta tässä huushollissa) eikä kunnon yhteyksiä kavereihin ja niihin tuttuihin, jotka asuvat ulkomailla.

Jos olen sanonut, että elämäni on helvettiä, niin perun sanani. Viime viikot olivat sitä helvettiä. Stressi koulusta, ruotsi ei vain mene päähän ja vielä se, että kone päätti päivänsä.

Mutta nyt, olen taas kunnossa, kone on elossa, olen ok. Tosin takaisin saamani ruotsin koe meni ja veti minut takaisin maahan.
Vaikka luin ja luin ja luin lukemisen jälkeenkin ja sen lomassa, sain silti vain 18 pistettä siitä maagisesta numerosta 76. Numeroni oli siis 0,23... Nelonen siis.

Masennuin pahasti koko lopupäiväksi, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Vieläkin harmittaa ja tekee mieli kiroilla ja huutaa hiukan.

Valpilkkukaan ei pelastanut tällä kertaa päivää, tosin hiukan kyllä lievitti tätä ah niin ihanaa hikipingon tuskaa.

Mielenkiintoni on niin kadonnut tällä hetkellä kouluun ja opiskeluun. En ymmärrä miten yksi koe pystyy tähän.

Eräs tuttavani (sillä en häntä ystävänä näe) tahtoi aloittaa teatteri harrastuksen. Tyhmyyttäni neuvoin hänet samaan teatteriin jota minä käyn.
Tämä ystäväni ei ota mitään vakavasti, eikä varmasti tajua, että minä olen siellä kuin opiskelemassa ammattia varten, toisin kuin hän.

En kaipaa hänen kaksimielisiä kommenttejaan, mukamas nerokkaita vitsauksiaan, minun toistamistani ja hänen itsekseen puheluaan.
Olen ilkeä, mutta nyt toivon vain, ettei hän tulisi ollenkaan.

Jaksan häntä vain ne viisi koulupäivää. En halua häntä rakkaaseen harrastukseeni mukaan, joka vapauttaa minut aina näistä päivän tuomista tuskista.

Mene pois, pyydän.