Anna minun tanssia

Tänään, kun oli niin kaunis ilma, aurinko paistoi ja lämmin tuuli puhalsi, kuuntelin 13th Anthologya ja minulla teki niin kovasti mieli vain alkaa tanssia keskellä katua ja ihmismassaa. Pitkästä aikaa tunsin itseni vapaaksi. Toivon, että tämä tunne kestää kauan. Olen nimittäin ollut turhan kauan kahlittuna tänne, vapauden tunne kun tuntuu yllättävän virkistävältä.

Koulukaverini ovat minusta huolissaan. Mummini tekee minulle aina eväät ja olen kohdannut pieniä ongelmia. Nimittäin juomapulloni oli homeessa. En tajua miten mummoni oli siinä onnistunut, mutta todellakin, ympäri pulloa oli vihreitä pisteitä ja juoma tuoksui käyneeltä. Kerran minulla oli juoman sijasta pullossa rypsiöljyä. Koulutoverini ovat kauhistelleet näitä tapauksia ja kyselevät aina, miten minä pystyn asumaan mummoni luona. Voi, kunpa minäkin tietäisin. Olen ollut hyvin usein kärsivällisyyteni rajoissa. Tahtoisin mummini tajuavan. että olen kasvava nainen enkä tarvitse enää holhousta. Pystyn ajattelemaan itse, ja minulle ei tarvitse sata kertaa muistuttaa, että suihkussa pitäisi käydä. Kyllä minä siellä käyn, joka päivä, mutta ei hänen siitä tarvitse huolehtia. Nukkumaanmeno-aikanikin tahdon huolehtia itse. Hän ei ole holhoojani, joten hänellä ei ole oikeutta päättää asioistani, ellei elämäntapani jollain tavalla häiritse hänen omiaan.
Kaksi vuotta helvettiä vielä jäljellä.

Eipä tapahtunut mitään valopilkun kanssa tänäänkään. Koeviikko alkaa huomenna ja pelkään, etten näe häntä ollenkaan. Ehkä se tekee ihan hyvää, nämä tuntemukset kun tekevät turhan heikoksi. Todellinen kirous. Aina vaan käyn mielessäni läpi, että onko minulla edes mahdollisuuksia, olenko minä se josta hän välittää? Vaikka minut valtasikin tänään itsevarmuuden aalto joka katseista päätellen näkyi muille, ei se minun rakkaus elämääni vaikuta.

Tämä kaikki johtunee keväästä

Rytmistä kiinni

Minä sitten menin. Kirosin koko ajan mielessäni, että ei se tule, hukkareissu siitä tulee.
Loppujen lopuksi, Valopilkku ilmestyi paikalle, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Tyypillistä.
Sainpahan tästä saarnaankin eräältä ystävältäni. Kyllähän minä sen ansaitsin, mutta en minä siinä vaiheessa tajunnut. Voi minua.
Tapahtuma itse oli aika tylsä, en päässyt missään vaiheessa samaan intoon kuin eturivissä oleva tyttölauma. Enimmäkseen istuskelin tai seisoskelin tukijoukkoni kanssa.
Loppujen lopuksi isä soitteli minulle vihaisena ja päätimme lähteä ennen tapahtuman loppua. Valopilkkukin oli mystisesti kadonnut, joten minulla ei ollut mitään syytä jäädä.

Tajusin kuitenkin nyt kauhukseni, että Valopilkku oli aikoinaan ollut mukana yhdessä Ristintie harjoituksessa. En vain ollut huomioinut häntä, sillä hänellä ei ollut laseja enkä hänestä silloin ollut kovasti kiinnostunut. Hän kulki poikakuoron mukana, joten voin olettaa, että hän joko oli kavereittensa seurana harjoituksissa tai sitten hän itsekin harrastaa kuoroa. Ensimmäinen vaihtoehto on kyllä todennäköisempi, häntä en nimittäin näkynyt muissa harjoituksissa. Voi kuitenkin olla että olin sokea.
Nyt minulla on kuitenkin tekosyy mennä puhumaan hänen kanssaan. Eri asia onkin, että onnistunko siinä.

Matkalla tänään kohti "kotia", bussissa minuun iski kauhea tunne vyöry. Syytän musiikkia joka soi Mp3:sestani. Mietin vain mielessäni kuinka kiitollinen olen tästä kaikesta ja kuinka kaunis maailma loppujen lopuksi onkaan. Olin kiitollinen siitäkin että osaan olla kiitollinen. Mikäkin siunaus, olen turhan tunteellinen ja herkkä. Pahana tapanani on kuitenkin peittää se. Vihaan näitä rooleja joilla parhaani mukaan peitän todellista minääni, olen varmaankin kadottanut sen jo kokonaan.

Löysin huumetta tärykalvoilleni. Yoko Shimomuran Dramatica-levyllä on hänen vanhojen sävellystensä, uusia ja muokattuja, orkesteri versioita. Levylle on eksynyt muutama uusi versio Kingdom Heartsin kappaleista ja yksi niistä on todellakin sitä jotakin. Kappaleen nimi on 13th Anthology ja se on todellakin huumaavan hyvä kappale. Kun se tulee soittolistaltani, lopetan tekemiseni hetkeksi ja vain kuuntelen. Hetken kuuntelun jälkeen mielikuvitukseni päättää karata ties minkälaisille seikkailuille. Palattuaan se tuo minulle uutta intoa, toivoa, ideoita ja erilaisia tuntemuksia. Ihmeellistä, miten joku saa aikaiseksi sellaista musiikkia jolla on niin vahva vaikutus. Osaisinpa minäkin.

Mitä minä loppujen lopuksi edes osaan, missä minä olen hyvä? Tätä joutuu turhan usein pohtimaan monessa paikassa, olen niin turtunut niihin kaikkiin lappusiin ja itsensä esittely yrityksiin. Joka kerta tällaisessa tilanteessa otan esiin hymyni, käytän asiaa lieventäviä adjektiiveja ja höystän vielä kaiken huumorilla. En tahdo antaa itserakasta, kehuskelevaa kuvaa itsestäni. Vaikka minua kehuttaisiin maasta taivaisiin, en tahdo myöntää, että minä oikeasti osaisin jotakin.

Piirustuksiani kehutaan melkein turhankin usein, mutta minä en halua kehuja. Se mitä minä haluan, on kritiikki. Oikeastaan minä tahdon melkein kaikesta kritiikkiä. Miten voisin millään tavalla kehittyä, kun itsekritiikkini on olematon? Tai no, poikkeuksena ovat piirustukseni. Olen kolunnut niin paljon eri ihmisten taideteoksia ja piirtotyylejä, että näen omissa teoksissani useimmiten vain ne virheet. Tiedän yleensä mihin suuntaan minun kuuluisi kehittyä.

Näytteleminen, kirjoitukseni, sanoitukseni ja pukeutumiseni ovat taas eri asia. Janoan kunnon kritiikkiä.

Huomaan kuinka kirjoittaessani ajatukset vain liikkuvat sulavasti asiasta toiseen. Pitäisiköhän minun oppia pysyä pääaiheessa, eikä lähteä kulkemaan ajatusteni sivupolkuja? Nimittäin pelkään eksyväni ja menettävän punaisen langan. Ja sittenhän minun merkinnöistäni ei saa kukaan selvää.

Anna mun kaikki kärsiä

Pikkusiskoni sanoi minua vainoharhaiseksi Valopilkun suhteen. Saattaa olla. Minua häiritsee, miten en voi hänen läheisyydessään käyttäytyä normaalisti. Laitan ystäväni kulkemaan edellä kun välituntisin kiertelemme koulua ja annan heidän valita, missä istumme ruokalassa. Pyrin tällä parhaani mukaan välttämään stalkkerin kuvaa, jonka saatan antaa itsestäni Valopilkulle. Jos vain osaisin käyttäytyä normaalisti tätä ongelmaa ei olisi. Minun täytyy siis ryhtyä näyttelemään roolia. Näytteleminen kyllä pitäisi jättää lavalle.
Tänäänkin oli Valopilkku ja joukko päättäneet tukkia käytävän, mistä kaverini 1# ja 2# kanssa aina kuljemme. Läpi pääseminen meni aikamoiseksi väistelyksi, ja seurasin vai kaverini perässä.
Myöhemmin 1# sitten kommentoi kuinka "mieheni" tuoksui hyvältä. Minä olin parhaani mukaan koettanut keskittyä melkein olemattomaan keskusteluumme ja normaalina olemiseen että en huomannut tuommoisia pikkuseikkoja. Ehkä kaverini tässä on se stalkkeri.

Kaverini 2# taas oli tyhmä ja hidasti kävelyvauhtiaan (huomattavasti) Valopilkun lähettyvillä. Minä arvasin, ettei hänelle olisi pitänyt kertoa. Olin vain liian innoissani että en pystynyt pitämään suutani kurissa.
Hän on oikeastaan muutenkin aika ärsyttävä. Kun koetan luoda keskustelua hän vääntää sen vitsiksi ja väittää tietävänsä kaiken. Väittipä hän myös että hänen elämäntilanteensa on yhtä rankka kuin minulla, vain sen takia että hänen isovanhempansa asuvat naapurissa. Miten hän kehtaakaan verrata minun tilannettani hänen tilanteeseen? Hänen isovanhempansa ovat ehkä saattaneet elää hänen naapurissaan hänen koko elämän ajan, mutta silti! Minä en sentään asu perheeni kanssa, vaan mummini joka ei anna minulle ollenkaan yksityisyyttä. Minulla ei ole omaa huonetta, vain yksi laatikko mihin hän ei koske. Näen perhettäni ja lemmikkejä vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Ainoa ajanviete mitä minulla täällä on, on televisio ja tietokone. Mummistani ei ole juttu seuraa. Kaikki ystäväni on ripoteltu ympäri Suomea ja näen heitä hyvin harvoin.
Eikä ystäväni antanut minun selittää näitä faktoja. Suutuin enkä puhunut hänelle enää sen päivän aikana. Huomenna hän nauroi "pikku riidallemme". Hän ei tainnut missään vaiheessa tajuta, että hän onnistui loukkaamaan minua syvästi. Pelkään ottaneeni nämä tilanteet turhan dramaattisesti.
Ensimmäinen kaveri 1# kuitenkin ymmärsi minua. Hän sentään kuuntelee ja huomioi toiset. En tahtoisi olla enää 2# kanssa missään tekemisissä. Ilkeää purkaa itseään näin blogiin hänen selän takanaan, mutta totta se on. En jaksa yhtään ylimääräisiä rasituksia, ja hän aiheuttaa niitä minulle ihan riittämiin.

Tänäänkin hän käveli ohitseni ainakin neljä kertaa, reagoimatta minuun mitenkään vaikka puhuinkin hänelle. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni niin olemattomaksi. Aloin tosissani epäilemään että olinko oikeasti siinä vai näinkö jotain täysin sekopäistä unta.

Onneksi tulen toimeen melkein jokaisen kanssa. Pystyn koulun poikienkin kanssa puhumaan neutraalisti, mutta minä en kyllä ikinä aloita keskustelua. Minulla ei siis pitäisi olla hätää, jos riitaannun jonain päivä pahastikin 2# kanssa.

T + Rauma = Trauma

Sattuman jos toisenkin jälkeen väitän silti vastaan. En uskalla tehdä mitään, sillä tilanne on ”epävakaa”. Valopilkku sitten osaa hämmentää minua. Tietääköhän hän sitä itsekään?
Tunnen itseni nuoreksi koulutytöksi kun ajattelen miten pienistä asioista vaivun mietiskelevään tilaan, miettien että tarkoittiko se jotain. Esimerkiksi tänään Valopilkku oli takanani ruokajonossa. Aivan takanani. Siinä sitten parhaansa mukaan koettaa pitää pokkaa ja puhua kaverin kanssa muovikuusista.
Ja kun Valopilkku ja porukka päättivätkin samaisessa ruokailussa yllättäen vaihtaa viereiseen pöytään, olin taas aivan ihmeissäni.
Näitä sattumia on jo niin paljon että tilanteesta alkaa tulla fakta. Mutta se ei silti tarkoita että minä sen hyväksyisin, ehei. Esitän jokaiselle tilanteella vastaväitteen jos toisenkin.
Olisiko se loppujen lopuksi niin paha jos vain suoraan sanoisin, että tahtoisin tuntea hänet paremmin, ja nolaisin itseni jos hän ei tuntisikaan samoin. Minähän en pelkää itseni nolaamista, miksi siis tällainen tilanne on jotenkin erilainen?

Loppujen lopuksi päätin mennä. Minne? Tapahtumaan minne Valopilkku menee. Sain galleriassa hänen tuttavaltaan linkin yhteisöön jossa mainostettiin tapahtumaa. Pitäisikö tämä ottaa jonkinmoisena merkkinä? Voisin taas kerran väittää vastaan.

Päätin nyt kuitenkin mennä ja otan ppienen tukijoukon mukaani, etten jäisi koko tapahtumassa seinäruusuksi, tai olisi liian ilmeinen. Tunnen itseni kauheaksi stalkkeriksi. Todella. Mutta toivottavatsi en vaikuta stalkkerilta. Nimittäin tiedän kyllä miltä intesssiivisen seuraamisen uhrilta tuntuu eikä se ole miellyttävää. Näistä traumoista kiitokset pojalle, joka tuijotti kuin mikäkin yöpöllö joka ikinen tunti. Olisi vain sanonut suoraan niin olisimme molemmat kärsineet huomattavasti vähemmän.

Onnistuin kaatumaan bussissa suoraan ihmismassan päälle, ja melkein onnistuin luomaan domino efektin. Olen vain niin hyvä.
Lisäksi eräs persoona veti minua repusta samaisessa bussissa, melkein kaataen meidät molemmat.
Että minä vihaan niitä koulubusseja joissa pitää seisoskella siinä ahtaassa tungoksessa. Ja kun jotkut ovat niin itsekkäitä että laittavat repun viereensä ettei kukaan pääse istumaan. Niin perussuomalaista.
Minäkin kyllä laitan välillä repun viereeni, mutta vain jo ympärilläni on paljon vapaita paikkoja. Ja minulla on hyvät syytkin. Reppuni on yleensä niin iso, ettei se mahdu jalkoihini ja sitä täytyy pitää kokoajan sylissä, ja tila on ahdas. Toinen syy on se, että se on ehdottomasti paras suoja estää pervoja istumasta viereen.
Eli jos joku kukkahattutäti tulee ikinä minulle siitä valittamaan, saisinkohan sen suun hiljaiseksi kertomalla syyni?
Niillä vanhoilla tädeillä ei varmasti ole huolia minkäänlaisista ahdisteluista.

Lucky bastards.

Se sattuu joka ainoa kerta

No mikä? No sehän on selvä. Nimittäin kotoa lähteminen. Joka ikinen kerta pääni huutaa "Jää, naulaa kenkäsi maahan!" Ei minua kukaan tai mikään odota. Vain tyhmä arki ja tiukat säännöt jotka tuhauttavat.
Tai onhan minullekin löytynyt yksi valopilkku täältä. Mitähän minulle käy jos menetän sen.
Toiveeni kuitenkin heräsivät taas kerran. Tosin ne kuolivat kun pääsin "kotiin". Nyt olen kysymyksen edessä joka ahdistaa minua entisestään. Mennä, vai eikö mennä? Jos menen, mitä laitan päälleni? Välittääkö hän minusta? Monet muutkin kysymykset täyttivät pääni.

Koeviikkokin on ensiviikolla. En ole lukenut kirjoista varmaan sanaakaan. Paniikki. Motivaatiota ei ole olemassakaan.

Nyt on olo semmoinen kuin olisin heittäytynyt runolliseksi. Ehkä sittenkin osaan kirjoittaa. Tai sitten se johtuu tästä väsymyksestä.

Musikaalisuus ja romanttisuus nollassa

Päätin aloittaa pianonsoiton. En kuitenkaan turvaudu vielä tuntevan opettajan ohjaukseen, vaan kaivoin Opi Soittamaan Pianoa-vihkoset (varmaankin 60-luvulta) nuottikaapista mummolassa. Ajattelin niillä opetella ainakin ensin alkeet ja sitten turvautua opettajaan tai koettaa pärjätä ilman. Kyllä kannattaa olla pihi.

Osaan nyt ainakin yhden nuotin. Nimittäin D:n. Pystyn jopa paikantamaan sen pianolta. Nyt kun tässä alan puhumaan olemattomista taidoistani, on oloni muuttunut yhä amatöörimäisemmäksi. Osaankohan loppujenlopuksi pianoista yhtikäs mitään? Mene ja tiedä.

Jotain kuitenkin haluaisin oppia soittamaan. Kaduttaa niin kun ei pienenä aloittanut. Olisin voinut piirtämisenkin aloittaa aikaisemmin, niin saisin ehkä jotain realistista aikaan.

Mitä nyt minä muka en haluaisi? Kun olen kasvanut kauheaksi Material tytöksi, ainakin videopelien osalta. The World Ends with You julkaistaan piakkoin Nintendo DS:lle ymmärrettävällä englannin kielellä, ja oma pelinpyörittäjäni on ollut pölyttymässä jo jonkun aikaa. Siinäpä suunnitelma.

Lisäksi minua kiinnostaa eräs poika, mutta olen näissä asioissa hemmetin ujo. Juuri sitä vihaan itsessäni. Tämmöisissä asioissa olen tuomittu epäonnistumaan.
Poika kuitenkin vaikuttaa siltä että hän olisi myöskin minusta kiinnostunut, mutta kaikkiin sattumiin sisältyy niin monta muttaa, että en tiedä uskallanko edes toivoa. Enkä ole edes ouhunut hänelle kasvotusten. En edes tunne häntä kovinkaan hyvin.
Toivotonta, toivotonta ja toivotonta. Kyllä kannattaa.

Aloitusruutu

Eli tähän on nyt tultu kuudentoista elinvuoden jälkeen. Olen päässyt jo lukion ensimmäisen luokan melkein läpi. Olen nauttinut jokaisesta ilmasutaidon kurssita mitä tämä koulu on onnistunut tarjoamaan. Tämän kurssin opettaja on tuntunut ottavan minut kunnolla huomioon. Hän jopa muistaa nimeni ja kysyy mielipidettäni eri harjoituksista. Tämä kaikki taitaa johtua siitä kerrasta kun vaapaaehtoisesti suostuin menemään testikappaleeksi. Silloisella kerralla minut käskettiin laulaa sukunitarina, ja muut ryhmäläiset tutkivat miten jännitys vaikuttaa esityksen laatuun tai ihmiseen yleensä.
Olipa sekin kokemus.

Ristin Tie-projekti on nyt kuitenkin onneksi ohi. Käteen jäi kokemusta, Kirkkosanomien haastattelu ja yksi pieni ystävätär.
Nyt kuitenkin sain viimein sunnuntait vapaaksi.
Pääsen vimeinkin useimmin kotiin.

Poikkeustila, tämä projekti missä olen mukana puolalaisena terroristina, kuitenkin jatkuu.
Sen kanssa jaksan puurtaa, vaikka kyseessä ei olekaan mikään suurluokan projekti.

Kesällä sitten pääsen kielimatkalla Drama Campille.. En kuitenkaan usko siitä paljoa hyötyä olevan, mutta kun kielimatkalle pääsen niin mikäs siinä. Pelkään tosin minkälaista porukkaa siellä tuleekaan olemaan.

Oh god save me..