Rytmistä kiinni

Minä sitten menin. Kirosin koko ajan mielessäni, että ei se tule, hukkareissu siitä tulee.
Loppujen lopuksi, Valopilkku ilmestyi paikalle, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Tyypillistä.
Sainpahan tästä saarnaankin eräältä ystävältäni. Kyllähän minä sen ansaitsin, mutta en minä siinä vaiheessa tajunnut. Voi minua.
Tapahtuma itse oli aika tylsä, en päässyt missään vaiheessa samaan intoon kuin eturivissä oleva tyttölauma. Enimmäkseen istuskelin tai seisoskelin tukijoukkoni kanssa.
Loppujen lopuksi isä soitteli minulle vihaisena ja päätimme lähteä ennen tapahtuman loppua. Valopilkkukin oli mystisesti kadonnut, joten minulla ei ollut mitään syytä jäädä.

Tajusin kuitenkin nyt kauhukseni, että Valopilkku oli aikoinaan ollut mukana yhdessä Ristintie harjoituksessa. En vain ollut huomioinut häntä, sillä hänellä ei ollut laseja enkä hänestä silloin ollut kovasti kiinnostunut. Hän kulki poikakuoron mukana, joten voin olettaa, että hän joko oli kavereittensa seurana harjoituksissa tai sitten hän itsekin harrastaa kuoroa. Ensimmäinen vaihtoehto on kyllä todennäköisempi, häntä en nimittäin näkynyt muissa harjoituksissa. Voi kuitenkin olla että olin sokea.
Nyt minulla on kuitenkin tekosyy mennä puhumaan hänen kanssaan. Eri asia onkin, että onnistunko siinä.

Matkalla tänään kohti "kotia", bussissa minuun iski kauhea tunne vyöry. Syytän musiikkia joka soi Mp3:sestani. Mietin vain mielessäni kuinka kiitollinen olen tästä kaikesta ja kuinka kaunis maailma loppujen lopuksi onkaan. Olin kiitollinen siitäkin että osaan olla kiitollinen. Mikäkin siunaus, olen turhan tunteellinen ja herkkä. Pahana tapanani on kuitenkin peittää se. Vihaan näitä rooleja joilla parhaani mukaan peitän todellista minääni, olen varmaankin kadottanut sen jo kokonaan.

Löysin huumetta tärykalvoilleni. Yoko Shimomuran Dramatica-levyllä on hänen vanhojen sävellystensä, uusia ja muokattuja, orkesteri versioita. Levylle on eksynyt muutama uusi versio Kingdom Heartsin kappaleista ja yksi niistä on todellakin sitä jotakin. Kappaleen nimi on 13th Anthology ja se on todellakin huumaavan hyvä kappale. Kun se tulee soittolistaltani, lopetan tekemiseni hetkeksi ja vain kuuntelen. Hetken kuuntelun jälkeen mielikuvitukseni päättää karata ties minkälaisille seikkailuille. Palattuaan se tuo minulle uutta intoa, toivoa, ideoita ja erilaisia tuntemuksia. Ihmeellistä, miten joku saa aikaiseksi sellaista musiikkia jolla on niin vahva vaikutus. Osaisinpa minäkin.

Mitä minä loppujen lopuksi edes osaan, missä minä olen hyvä? Tätä joutuu turhan usein pohtimaan monessa paikassa, olen niin turtunut niihin kaikkiin lappusiin ja itsensä esittely yrityksiin. Joka kerta tällaisessa tilanteessa otan esiin hymyni, käytän asiaa lieventäviä adjektiiveja ja höystän vielä kaiken huumorilla. En tahdo antaa itserakasta, kehuskelevaa kuvaa itsestäni. Vaikka minua kehuttaisiin maasta taivaisiin, en tahdo myöntää, että minä oikeasti osaisin jotakin.

Piirustuksiani kehutaan melkein turhankin usein, mutta minä en halua kehuja. Se mitä minä haluan, on kritiikki. Oikeastaan minä tahdon melkein kaikesta kritiikkiä. Miten voisin millään tavalla kehittyä, kun itsekritiikkini on olematon? Tai no, poikkeuksena ovat piirustukseni. Olen kolunnut niin paljon eri ihmisten taideteoksia ja piirtotyylejä, että näen omissa teoksissani useimmiten vain ne virheet. Tiedän yleensä mihin suuntaan minun kuuluisi kehittyä.

Näytteleminen, kirjoitukseni, sanoitukseni ja pukeutumiseni ovat taas eri asia. Janoan kunnon kritiikkiä.

Huomaan kuinka kirjoittaessani ajatukset vain liikkuvat sulavasti asiasta toiseen. Pitäisiköhän minun oppia pysyä pääaiheessa, eikä lähteä kulkemaan ajatusteni sivupolkuja? Nimittäin pelkään eksyväni ja menettävän punaisen langan. Ja sittenhän minun merkinnöistäni ei saa kukaan selvää.