Musikaalisuus ja romanttisuus nollassa

Päätin aloittaa pianonsoiton. En kuitenkaan turvaudu vielä tuntevan opettajan ohjaukseen, vaan kaivoin Opi Soittamaan Pianoa-vihkoset (varmaankin 60-luvulta) nuottikaapista mummolassa. Ajattelin niillä opetella ainakin ensin alkeet ja sitten turvautua opettajaan tai koettaa pärjätä ilman. Kyllä kannattaa olla pihi.

Osaan nyt ainakin yhden nuotin. Nimittäin D:n. Pystyn jopa paikantamaan sen pianolta. Nyt kun tässä alan puhumaan olemattomista taidoistani, on oloni muuttunut yhä amatöörimäisemmäksi. Osaankohan loppujenlopuksi pianoista yhtikäs mitään? Mene ja tiedä.

Jotain kuitenkin haluaisin oppia soittamaan. Kaduttaa niin kun ei pienenä aloittanut. Olisin voinut piirtämisenkin aloittaa aikaisemmin, niin saisin ehkä jotain realistista aikaan.

Mitä nyt minä muka en haluaisi? Kun olen kasvanut kauheaksi Material tytöksi, ainakin videopelien osalta. The World Ends with You julkaistaan piakkoin Nintendo DS:lle ymmärrettävällä englannin kielellä, ja oma pelinpyörittäjäni on ollut pölyttymässä jo jonkun aikaa. Siinäpä suunnitelma.

Lisäksi minua kiinnostaa eräs poika, mutta olen näissä asioissa hemmetin ujo. Juuri sitä vihaan itsessäni. Tämmöisissä asioissa olen tuomittu epäonnistumaan.
Poika kuitenkin vaikuttaa siltä että hän olisi myöskin minusta kiinnostunut, mutta kaikkiin sattumiin sisältyy niin monta muttaa, että en tiedä uskallanko edes toivoa. Enkä ole edes ouhunut hänelle kasvotusten. En edes tunne häntä kovinkaan hyvin.
Toivotonta, toivotonta ja toivotonta. Kyllä kannattaa.