Anna kohtalon kahlita

Osoitanpa taas säälittävyyttäni.
Äitini ja mummini päättivät, että vietän liikaa aikaa koneella. Täten koulujen alkaessa, pitää minun tyytyä kahteen tuntiin päivässä.
"Ja jos tulee tylsää, lue vaikka ruotsia! He, he, he."

Ette sitten vieläkään tajunneet, että kone on ainoa pako paikkani arkena siitä helvetistä, jota käyn läpi. Mummolassa elämääni kuuluu vain holhottuna olemista, opiskelua ja.. no siinä se sitten olikin. Kaikki ystävänikin, tai lähemminkin tuttavat. ovat vähintään bussimatkan päässä. Eikä se ole kovinkaan ilmaista.
Ja minne minä heidät veisin, ketkä minua suostuisivat tavata koulun ulkopuolella?
Eihän minulla ole omaa huonetta tai omaa tilaa mummolassa ollenkaan.
Eikä mitään tekemistäkään.

Olen yhteyksissä parhaimpiin ystäviinikin koneen avulla. Se siitä sitten...
Rajoitetun kuukausi rahan takia, minulla ei ole varaa turhan suureen puhelinlaskuun.
Soitelkaa minulle välillä, joohan? En halua jäädä siihen helvettiin yksin.

Olen niin säälittävä. Tälläisen takia oloni on heikko, itken ja tunen olevani pienessä kriisissä. Ehkä olen hiukan turhan kiinni koneessa, mutta mitä muutakaan minulla on?
Jos nyt sen oman huoneen saisin, joka minulle kauan kauan sitten luvattiin.
Ehkä sitten ovisin tyytyäkin tähän tilanteeseen, siihen pikku helvettiini.

Pitänee käyttää tämä kesäloma harkiten. Tahdo kallisarvoisia muistoja, joila lämmittää mieltäni, kun mikään muu ei auta, kun ei ole paikkaa minne vetäytyä itkemään.

Taidan tästä lähin mennä aikaisemmin suihkuun ja viettä siellä aikaa itkien kauemmin kuin yleensä.