If love is a crime, baby I'd do my time

Minä olen täällä taas, ovatkohan ketkään minua kaivannetkaan?
Kielimatkaltani nyt palailin ja todellinen Drama Camp se oli.
Siirtäkäämme ne tylsät tunnit ja EF:n surkeat järjestelyt sivuun, tapahtuma rikas tämä "leiri" oli.
Yksi rakkauden tunnistus, muutama pari, surkein teatteri esitys ikinä, nollabudjetti ja rankkasateet värittivät näitä kolmea viikkoa.
Tunnempa itseni vetäväksi tämän reissun jälkeen.
Vaikka "vain" yhden rakkauden tunnustuksen sainkin, uskoisin (tahtomattani) kaapanneen yhden Norjalaisen ja lisäksi eräs Suomalainen poika lupaili pitää yhteyttä. Hemmetti, hän syöttikin minulle sushia lentokentällä.
Vähän tunsin oloni syntiseksi ja mietin miten Valopilkku voi. Kumminkin löytänyt toisen ja nuoleskelee häntä paraaikaa jossain.
En yhtään ihmettelisi, nimittäin hän tuntuu olevan tyttöjen suosiossa, tai ehkä jopa poikien. Eihän sitä ikinä tiedä.

Kun äidilleni kerroin leirin mies menoista, hänhän tokaisi että mummini oli ihmetellyt poikaystävien vähyyttä.
Äitihän oikein koristeelliseti tokaisi, että nythän vasta ne alkavat herämään ja napata. Ja ehkä joku vielä kiinnikin saa. Mutisin vain vastaukseksi jotain. Kyse taitaa vain olla siinä että olen nii sairaan nirso ja ne ketkä haluavat minut napata eivät ole niitä keiden napatuksi haluaisin. Tai no, enpä tiedä tästä viimeisestä. Katsotaanpa nyt.

Vielä edelliseen blogimerkintään. Minulle luvattiin oma huone, sentään ja taas kerran.
Jotain omaa tilaa, missä opiskella ja kuunnella musiikkia ja laulaa ja vetäytyä. Onnellinen minä.