Sinä et sitten ota minun enää yhteyttä. Miksi? Päätitkö kaiken sen nimittelyn ja kiukuttelun jälkeen nyt itse olla lapsellinen? Todistatko näkemyksesi asiaan olemalla puhelakossa?
En olisi sinun uskonut tekevän näin. Nyt en uskalla ottaa sinuun yhteyttä, ja herätellä sinua. Suuttuisit vain ja haukkuisit lapselliseksi.
Myönnän, että kaikki sanomani eivät hehkuneet aikuisuutta ja viisautta. Eivät kyllä sinunkaan. Tajusitko sen, vai miksi et ota minuun yhteyttä?
Miksi, miksi ja miksi? En näe mitään syytä, miksi sinä käyttäydyt näin. Annoin mielipiteeni, sinä omasi, minä näpäytin takaisin ja sinusta ei ole kuulunut mitään.
Olenko hölmö kun en näpäytä toista kertaa, potki jo ehkä maahan kaatunutta ja herätä tästä idioottimaisesta hypnoosista?
Ja loppujen lopuksi, onko tämä sinulle peliä, sekoitatko minua tällä keinolla, vai kiellätkö olemassa oloni? Vai vedänkö minä tämän taas turhan vaikeaksi.
Kysymyksiä ja lisää kysymyksiä. Kun turhan kauan alan pohtimaan löydän ulottuvuuksia jos monenlaisia. Liikaa ulottuvuuksia, lisää turhia ulottuvuuksia. Teorioillani ei ole arvoa.
Koulu. Ei enää kauaa. Hyvästi Valopilkku, nähdäänkö ensi lukuvuonna? En saanut mitään taaskaan aikaiseksi, mutta ehkä näinä viimeisinä päivinä, jompikumpi tekee jotain normaalista poikkeavaa. Minulla ei ole tähän kuitenkaan minkäänlaista uskoa.
Ostin ystäväni ylioppilasjuhliin ensimmäiset korkokenkäni. Askeleeni ovat haparoivia, puisevia. Harkitsen jokaista askelta. Kanta vai varpaat edellä?
Toimin juhliesi koomikkona, ystäväni. Ja kouluni loppujuhlissakin, Valopilkkukin pääse näkemään minun avuttomuuteni korkeissa koroissa ja pitkissä hameissa. Kaatumiseni jättäisi kaikille jotain naureskeltavaa. Jotain intoa siihen kuivaan tapahtumaan saataisiin.
Onkohan paha olo ja paniikki minun muusiani? Tunnen itseni taas vain niin runolliseksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti